Umpihankihiihto
- siinä on koko elämä!

Kymmenettä kertaa mukana,
aina yksilösarjassa hiihtäjänä.
Ensimmäisinä vuosina törmäsin hämmennykseen,
sain vastailla monesti kysymykseen;
"Minne olet joukkueesi jättänyt,
vai sekö on sinut hylännyt?"
Eivät olleet vielä tottuneet,
olivat naiset aina joukkueissa hiihtäneet.
Vuosien myötä vaihtui ihmetys toteamukseen;
"Tuolta tuo tulee taas yksikseen".
Ensimmäisenä vuonna, kaksituhattaseitsemän,
oli perusreitillä pituutta, eniten kautta historian.
Vaan sitä tunnetta en unohda,
kun eteeni avautui rinne hohtava;
yöleirin kymmenet nuotiot,
valoa ja lämpöä hehkuvat…
Ja leiriä kohti kulkevat,
otsalamppuvalojen nauhat tuikkivat.

Joitain satoja kilometrejä täällä on tullut siis hiihdeltyä,
monia öitä metsässä vietettyä, monenlaista mietittyä.

Umpihankikisathan ovat kuin koko elämä -
ihmisen vaellus täällä tiivistettynä;
suunnan ottamista, rastilta toiselle kulkemista, eksymistä, erehtymistä, löytämistä…

Toisinaan suksi luistaa, saa huolet harteilta puistaa,
matkanteko luistaa, kiittääkin muistaa.
Elämä hymyilee, auringon lämpö hyväilee,
tykkylumikuuset taivaita tavoittelee,
maisemat silmiä hivelee, hiihtäjä nautiskelee.

Vaan kun lumi paakkuuntuu suksenpohjiin,
kun tuntuu, ettei mikään toteudu kuten suunniteltiin.
Silloin on vain suksia putsattava, sitkeästi hiihdettävä,
elämää elettävä, hiljalleen eteenpäin mentävä.
Joskus tulee se isompikin pettymys,
ehkäpä hiihtäjälle keskeytys.

Elämässä on osattava valita,
kantamukset huolella pakata.
Jos kaiken kantaa mukanaan,
ei muuta enää jaksakaan.
Se koskee niin elämän taakkoja,
kuin liian raskaita rinkkoja.

Tehtävärastit täällä ovat pakollisia,
emmehän voi välttää elämän velvollisuuksia.
Mutta tuovathan ne oivalluksia
ja ainakin keskustelun avauksia.
Lisärasteja hakea saa ken haluaa,
vaan löytyykö lyhemmälle reitille ladunavaajaa,
rohkeaa suunnistajaa?

Täällä on turvallista tarkistaa taitojaan,
onko oppinut luonnon kanssa elämään,
talvikelissä kulkemaan,
pakkasessa yöpymään.
Entä itsensä kanssa toimeen tulemaan,
oman haavoittuvuutensa kohtaamaan.

Umpihankihiihto on vapautta,
oman elämän sankaruutta.
Onnistumista ja löytämistä,
luonnon edessä nöyrtymistä.
Vaan joskus on vaikea ladulle paikkaa löytää,
toiset kun ovat jo edelle ehtineet,
latunsa lumeen piirtäneet,
hangen täyteen raidoittaneet.
Silloin täytyy vaikka siksakkia hiihtää,
miettiä, mitä suuntaa itse tärkeänä pitää.
Jokaisella on oma elämä elettävänä,
tämä hetki käytettävänä.
Siinäpä sitten miettiminen;
Tässäkö hiihdän vai muualleko menen?

Joskus on suunnistettava tarkasti,
karttaa ja kompassia seurattava visusti.
Vaan siltikin ihminen eksyy ja erehtyy,
pusikkoon hiihtää ja ojia paheksuu.
Vaan entäpä jos kohottaisikin katseensa,
olisiko vastaus sittenkin Taivaassa?
Kannattaa aina kokeilla, jos reitti ei ole selvillä.
Nimittäin vuosi sitten sen näin,
kun suuntaa otin perjantain yörastille päin.
Hotellihuoneen ikkunasta siinä katselin,
karttaa ja kompassia käsissäni pitelin.
Suunnan otin ja huomasin,
taivaan tähdistä kirkkain ja loistavin,
siellä se oli - täsmällisesti suunnassa,
suorinta reittiä rastille osoittamassa.
Hämmästykseni oli suuri,
uskoin sen juuri ja juuri.
Vielä suunnan tarkistin ja totesin:
Tähteä seuraten rastille löytäisin!

Nyt kiitokset suuret haluan lausua,
kaikille järjestäjille, talkoolaisille,
teille; vuodesta toiseen puurtajille.
Kaiken tämän, tiiviin elämänkoulun,
koko umpihankihiihtotouhun,
olette meille antaneet,
kun olette kisoja järjestäneet.

Kiitos ja onnea tulevaan,
täältä saadaan eväitä elämään!